Mistä luovuin? Mikä muuttui? Mitä jäi käteen?
Kirjoitin heinäkuussa 2018 Tien vierestä -blogini ensimmäiseen julkaisuun: ”Kirjastahan se lähti, älynväläys, joka muotoutui ensin hajanaiseksi kokoelmaksi ajatuksia ja tiivistyi lopulta itselle tehtyyn lupaukseen. En aio lentää seuraavaan viiteen vuoteen. No niin. Nyt se on sanottu ääneen.” Tuo mainitsemani kirja oli Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät: matkapäiväkirjani sivuilta (Karisto, 2018). Teoksessa ei kajottu sanallakaan matkustamisen ympäristövaikutuksiin. Mutta kun sen upeat matkakuvaukset yhdistyivät maailmantuskaa potevan ystäväni kanssa käymiini keskusteluihin, löysin itseni punnitsemasta niin menneitä kuin tulevia valintojani. Lisäksi taustalla kummitteli viimeisin lentomatkani, jonka tein puolisoni kanssa Islantiin elokuussa 2017. Matka oli ihana, mutta herätti myös ristiriitaisia tunteita. Siellä minä olin, muiden turistien joukossa, kuluttamassa saaren omalaatuista ja herkkää luontoa. Tulin mahdollisesti ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että maailmaa ei ehkä olekaan tehty minun seikkailujani varten. Että matkustelullani ei ehkä olekaan olemassa minkäänlaista oikeutusta.
Olin jollain tasolla ollut tietoinen lentojen aiheuttamista päästöistä jo aiemmin, mutta kesä 2018 toimi vedenjakajana siinä, että otin asian tietoiseen käsittelyyn. Se taas johti siihen, että näin lentolakon ainoana mahdollisena ratkaisuna. Ajattelin, että se olisi oma pieni panokseni henkilökohtaisen hiilijalanjälkeni pienentämiseen. Samalla minua kiinnosti nähdä, mitä lentomatkailun tilalle tulisi ja muuttuisiko jokin omassa ajattelutavassani. Vai olisinko viiden vuoden jälkeen heti valmis nousemaan koneeseen?
Sain päätökselleni tukea nopeasti. Valitettavasti. Syksyllä 2018 hallitusten välinen ilmastonmuutospaneeli eli IPCC julkaisi ilmastoraportin, joka oli kylmäävää luettavaa. Suhtautumiseni esimerkiksi somessani vastaan tuleviin matkakuviin muuttui nopeasti. Jo marraskuussa 2018 kirjoitin: ”Nyt on aika, kun reissukuvat aiheuttavat minussa lähinnä ahdistusta. … Tässä siis muutama syy, miksi minun on vaikea tykätä reissukuvistasi. Ne muistuttavat minua ihmisten välinpitämättömyydestä.” Tunsin samalla kateutta ihmisten huolettomuutta kohtaan. Kadehdin sitä, miten jotkut saattoivat yhä varata lennot tuosta noin vain ja vielä nauttia matkastaan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia ilmakehään tuprutetuista päästöistä.
No, keväällä 2020 ei lentänyt kukaan. Korona sulki hetkeksi kaiken. Itselläni oli maailma mullistunut myös esikoisen syntymän myötä. Kyseinen elämänmuutos toikin aivan uuden kierteen omaan ilmastoahdistukseen. Tiedon hankkimista oli pakko rajoittaa oman ja sitä myötä vauvan hyvinvoinnin vuoksi.
Toinen lapsemme syntyi, kun valtaosa koronarajoituksista oli purettu. Itse en vastasyntyneen ja puolitoistavuotiaan kanssa edes kaivannut kotipihaa kauemmas. Elokuussa 2021 kirjoitin: ”Tänä kesänä tuli täyteen kolme vuotta lentolakkoa ja voin aivan rehellisesti sanoa, että siinä ei ole tehnyt edes tiukkaa. Koronan jyllätessä maailmalla ei matkustaminen ulkomaille ole tullut mieleenkään. Välillä pelkkä kaupassa käyntikin on tuntunut vastenmieliseltä. Lisäksi perheemme on tässä ajassa ehtinyt kasvaa nelihenkiseksi. Siinä jos missä on ollut matkaa ja seikkailua sydämen kyllyydestä. Ihan jokaista itku-, kakka-, pissa-, raivokohtaus-, hampaidentulo-, räkä-, oksennus-, nytentaasymmärrämikätällälapsellaon -matkaosiota en tosin olisi kaivannut, mutta pääosin tämä on ollut hulvaton, hassu ja rakkaudentäyteinen reissu. Ja sen takia minua pelottaa ihan saatanasti.”
Korona-aika oli helppoa aikaa myös somessa. Rajoitusten poistuttua ja somen alkaessa jälleen täyttyä lentämisestä en kadehtinut enää mitään. Ainoastaan ahdistuin ja isosti. Enkä ymmärtänyt sitä, mitä näin. Tieto ja uutisointi maailman tilasta oli kasvanut koko ajan. Eivätkö ihmiset oikeasti tienneet aiheuttamistaan päästöistä vai eivätkö he vain välittäneet? Oman hyvinvointini vuoksi minun oli joksikin aikaa pakko rajoittaa sitä, mitä somessa tuli vastaan. Tammikuussa 2022 pohdinkin kirjoituksessani termiä hiilivarjo: ”Hiilivarjolla tarkoitetaan siis sitä, kuinka paljon sinun toimintasi, esimerkkisi, sosiaalisen median julkaisusi ylläpitävät ja synnyttävät ympäristön kannalta kestämätöntä elämäntapaa. Tästä päästäänkin sitten taiteeseen. Mitä tämä tarkoittaa sen kannalta? Yksilön kohdalla muutos voisi alkaa siis yksinkertaisesti siitä, mitä hän julkaisee sosiaalisessa mediassaan. Jos yksilöltä vaaditaan kestämättömän elämäntavan julkaisemisen lopettamista, voidaanko sitä samaa vaatia taiteelta? Taide ei ole yhteiskunnasta irrallaan. Viihteellisinkin romaani esittelee jonkinlaista elämäntapaa ja maailmankatsomusta. Tulisiko kirjailijoiden (ja muiden taiteentekijöiden) pidättäytyä isopäästöistä elämäntapaa ylläpitävien asioiden kuvaamisesta. Voidaanko esimerkiksi chick litiä kirjoittaa ilman shoppailua ja merkkitavaroita?”
Nyt, kesällä 2023, huomaan, että tapani tarkastella matkustamista on näiden vuosien myötä muuttunut ainakin kolmella tavalla:
1) oma arki ja lähimatkailu: Olen yrittänyt rakentaa arjestani sellaista, että siitä palautumiseen ei tarvita irtiottoa jossain mahdollisimman kaukana. Silmäni ovat myös avautuneet uudella tavalla lähimatkailulle. Esimerkiksi tänä kesänä vietin täydellisen viikon Tampereella, joka on alle 150 kilometrin päässä kotoamme. Perheen kanssa meillä oli ihanat kaksi päivää Scandic Laajavuoressa, jonne meiltä ajaa puolisen tuntia. Elämyksiä varten ei oikeasti tarvitse lähteä kauas.
2) kokonaiskuva: En tuijota matkustamisessa enää pelkkiä lentokoneen aiheuttamia päästöjä. Turismi on iso kokonaisuus, joka ei tuo paikallisille pelkkää hyvää. Monessa kaupungissa paikalliset eivät pysty enää asumaan keskustassa vuokrahintojen noustua matkailijoiden vuoksi taivaisiin. Herkät luontokohteet kärsivät suurista ihmismassoista. Tänäkin kesänä ilmastonmuutos on aiheuttanut Euroopassa valtavia tulvia, suurta kuivuutta ja maastopaloja. Onko tällöin oikein mennä paikan päälle kuluttamaan haavoittunutta tai jo valmiiksi heikkoa infrastruktuuria? Itsestä tuntuu käsittämättömältä, että joidenkin nautinnonhalu sanoo, että on.
3) haavekohteiden muuttuminen: Kaikesta huolimatta minäkin haaveilen yhä matkustamisesta. Mutta Australian, Japanin tai Kanadan sijaan haluan matkustaa lasteni kanssa pintaa pitkin Ruotsiin ja Tanskaan. Toivon pääseväni joskus junaseikkailulle pidemmälle Eurooppaan olettaen, että tilanne on siellä niin poliittisesti kuin ilmastollisesti vakaa. Haluaisin käydä mummoni kotiseudulla Suojärvellä Venäjän Karjalassa, mutta nähtäväksi jää, tuleeko se olemaan minun elinaikanani mahdollista. Suunnittelimme aikoinaan hyvän ystäväni kanssa lähtevämme Latinalaiseen Amerikkaan sinä kesänä, kun olemme molemmat 40. Tähän on vielä pari vuotta aikaa, mutta kohde on jo vaihtunut. Aiomme ajaa joko Jäämerelle tai Runon ja rajan tien päästä päähän.
En siis ole käynyt ulkomailla kohta kuuteen vuoteen. Sitä ennen lentäminen ja matkustelu määritteli isosti identiteettiäni. Ihan hyvin tässä on silti pärjätty. Itse asiassa en varsinaisesti edes koe joutuneeni luopumaan mistään isosta. Sen, mistä luovuin, tilalle on tullut uutta. Muutos siis on mahdollista, jos sen vain tosissaan haluaa tehdä.
En ole enää virallisesti lentolakossa, mutta kynnys nousta lentokoneeseen on kasvanut valtavan suureksi. Käytännössä oman huvin vuoksi lentäminen sotii omia arvojani vastaan. Sitä en vielä tiedä, tuleeko joskus eteeni tilanne, jossa silti valitsen lentämisen. Ehkä, jos jompikumpi lapseni päättää muuttaa maapallon toiselle puolelle. Ehkä, jos eteeni tulee lentämistä vaativa ohittamaton työtilaisuus. Joka tapauksessa toivon, että pelkästään oman itsekkyyteni tai nautinnonhaluni vuoksi en lentokoneeseen enää nouse.
Heinäkuussa 2018 kirjoitin: ”Kesyt kaipaavat, villit
lentävät ja ympäristötietoiset etsivät vaihtoehtoisen tavan.” Olen edelleen samaa mieltä.
P.S. Alkuperäinen Tien vierestä -blogini ei ole enää
luettavissa. Ajan puutteen vuoksi en ole ehtinyt kehittää sitä toivomallani tavalla, joten muutin sen yksityiseksi. Nyt pohdin, mitä niillä teksteillä tulen tekemään ja jatkan säännöllisen epäsäännöllistä kirjoittelua tässä
nettisivujeni yhteydessä. Aiheet tulevat
todennäköisesti sivuamaan ilmastoa/ympäristöä, kirjoittamista ja karjalaisuutta. Myös sivupolut ovat mahdollisia.